Koulun penkissä

Mäyh tuo otsikko masentaa mua.

Myönnän sen heti alkuun, en oo koulutettavaksi luotu ihminen. Tiedän että sinänsä asennekysymys mutta en tiiä mitä mustaa magiaa se tarvittee että tähän päähän saa jonkinlaista opiskeluintoa taottua :D

Mutta yritän nyt kuitenkin pärjätä ainakin valinnaisaineissa, tiiän että yhtäkään kymppiä mulla ei tule enään todistuksessa olemaan.. eiköhän tää mun käyttäytymiseni ja läksyjen laiminlyönti hoida sen homman, heheh.

Mutta mun asenne koulunkäyntiin on lähinnä se, että jos saan kasin olen ylpeä itestäni, seiska on myös ihan hyvä, kutonen kielii skarppaamisen tarpeesta paitsi tietyissä aineissa. Kiitettävistä ei tarvitse mainita.

Mutta niin, asia joka ei ole mun päätettävissäni on kuitenkin nyt se, että koulu ja elämä jatkuu joka tapauksessa. Eikä tää nyt niin kamalaa ole.

Aihepiiriä käsitellessämme tässä joku s4 laadun kouluselfie.

Ajattelin vietellä tässä iltaa (tai normaaleille ihmisille aamuyötä) niin, että ensin kirjoittelen hetken mun tarinaani josta luulen että laitan pienen pätkän tämän postauksen loppuun, sitten kattelen hetken Frendejä ja voishan sitä sitten seilailla sinne paljon puhutuille höyhensaarille.

Sain kaverin kanssa vaihdettua meidän valinnaisliikunnan tietotekniikkaan, jippii! Ja meidän nykyinen favorite opettaja (seiskalla se oli semmonen komistus joka oli harmi kyllä sijainen) opettaa meille nyt siis sitä myös.. että ei tässä nyt pelkkää alamäkeä ole tämä kouluilukaan.

Olin perjantaina Annin kanssa Seinäjoella, mutta mulle nyt ei tällä kertaa tarttunut mukaan mitään. Mutta mukavaa oli, syötiin vähän liikaakin ja sitten mentiin tekemään omalaatuista sukupuuta Annin luo.

Niin joo, tiedän että oon aika nuori bloggaaja, mutta mun elämään on sisältynyt aika paljon kaikenlaista ja nyt onneksi alkaa vihdoin tuntua että meno pikkuhiljaa tyyntyy. Ja kaikenlainen kirjoittaminen on ollut mun juttu aika kauan, mutta oon nähnyt vaivaa sen kehityksen eteen, ja vaikka mun tekstit on vähän laaduttomia, niin elän toivossa että jokupäivä handlaan tämän taidon salat. Nuo kuiskimisia postaukset on sitten semmoisia runollisempia mietintöjä. Jos et ole semmosiin päin niin kannattaa jättää lukematta.

Hmm, kun nyt kerran aloitin, voishan sitä vähän kertoa mun mielenkiinnon kohteista yleensäkkin.

No aiemmasta postauksesta kaikuu mun suhde musiikkiin. En pidä itseäni mitenkään hyvänä laulajana, sitäpaitsi jos esim kaverin kanssa hoilaillaan niillä tai jossakin muualla niin en taida muistaa yhtäkään kertaa kun olisin tosissani laulanut, en tiiä mikä siinä on mutta en vaan uskalla laulaa "aidosti" niin, että mut kuullaan. Yksin ollessani kyllä laulan paljonkin ja mulla on omat metodini siihen, että miten saan äänen kiertämään seinistä niin, että kuulen miltä mun ääni suurinpiirtein kuulostaa muitten korviin.

Oonko ainoa, jota ei kiinnosta kuulovaurion riski siinä vaiheessa, kun haluaa sulkea todellisuuden jonnekkin muualle? Mulla nääs on vaarallisen usein musiikit niin kovalla kun mahdollista korvilla, ja vaikka se vähän vihloo tärykalvoja niin mun mittapuullani se on worth it.

Kaikenlainen taide nyt muutenkin on sydäntä lähellä. En usko olevani hyvä missään mutta se ei estä mua tekemästä asioita joista tykkään, mulle lopputulos ei ole se tärkein, vaan se poissaolon tunne kun sitä tekee. Kun saa keskittyä vaan siihen ja unohtaa kuka on ja mitä ympärillä tapahtuu. Mulle maalaaminen, laulaminen, näytteleminen, piirtäminen, kirjoittaminen, tanssiminen, maskeeraaminen, ja sitten semmoinen mun oma transsini (se kun en tee yhtään mitään, olen vaan joko silmät kiinni tai yhtä pistettä tuijottaen paikallani) on portteja siihen tilaan, toisaalta viimeksi mainitussa se ei mene ihan niin koska ajatukset huutaa ja kirkuu korvien välissä silloinkin.

Eikös se niin mennyt, että elämä on kuin ruusuilla tanssimista, näyttää helpolta mutta pistelee niin perkeleesti?

Kiitos ♥

"Mulla oli tapana juoda joka aamu mukillinen rypsiöljyä. Meillä oli aina rypsiöljyä, ja aika usein siihen se jäikin. Jouluna isä saatto ostaa mulle oliiviöljyä." Mimi nauroi.

Poika pysähtyi hetkeksi. "Siis.. mukillisen rypsiöljyä?"

"Joo. Ja sillointällöin isä löysi jostain mansikoita, ja uppopaisto niitä. Ne oli ällöttäviä, niistä tuli ihan pehmeitä ja lötköjä."

Poika nauroi. "Koppi!" hän huusi ja heitti Mimille suuren omenan ja appelsiinin.

"Sori, mulla ei ole oliiviöljyä." Mimi ei ollut koskaan osannut ottaa koppeja kovin hyvin, joten kaivoi nyt appelsiinia sängyn alta. "Ihan hyvä vaan."