Ihanaa kun tietää ettei se kestä ainiaan.
Ihanaa kun tietää että kaiki loppuu joskus.
Myrsky tyyntyy ja ajatukset rauhoittuu.
Mutta kamalaa on se, että se ei lopu nyt.
Tieto lisää tuskaa, mutta tietämättömyys vie järjen.
Kun ei tiedä, koska se loppuu.
Koska on tarpeeksi kärsinyt unohtamaan.
Kauanko pitää olla piikiteltävänä, että on oikeutettu luovuttamaan?
Kamalaa on myös se, kun ei pysty vaikuttamaan.
Ei ole mitään, mitä voisin tehdä saadakseni sen kärsimään.
Kun jollekkin empatia on vieras käsite,
ei se pysty sosiopatian sokeuttaman katseensa läpi näkemään
mitä kätensä, sanansa, tekonsa ovat tehneet.
Vaikka sen jalkojen juureen
sekoittuisi keskenään vereni ja kyyneleeni
ei sen hymy hyytyisi.
Vaikka sen sylissä vetäisin viimeisen henkäykseni,
ranteeseeni viiltäisin sen nimen,
ja henkeni heittäisin harteille sen,
se yhä minut jättäisi kylmään
ja olisi ylpeä itsestään.
En mä muuta tahdo
kuin nähdä sen kärsivän.
En ole paha ihminen,
lähinnä oikeudenmukainen.
En halua sille fyysistä kipua.
Ei sen tarvi kokea samaa mitä itse koen.
Haluaisin vain että jokin voima maan päällä
Taikoisi sille tunteet, sydämen, empatiaa
ja sillä samalla sekunilla
tiedän, se murtuisi
kun tajuaisi
kuinka paljon tuhoa on saanut aikaan
joskin pienessä ihmisessä vain.
Kuiskimisia väsyneenä.
~Tummuva aurinko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti