Yö on tyyni.
Metsä on hiljaa.
Maa makaa kuunnellen metsänsä hiljaisuutta tyynen yön syleilyssä.
Hämärä huone ympärilläni istun tietokoneen näytöstä lähtevän valon tiellä ja näpytän päästäni sanoja näytölle.
Vilkaisen puhelinta jossa ei näy mitään. Tuntuu, kuin koko maailma olisi unessa. Minä pienen maailmani myrskyissä en saata nukahtaa, kun ajatukset kuiskivat minua valveille. Mitä enemmän taistelen vastaan, sitä enemmän ne korottavat ääntään kunnes huutavat pääni sisällä.
Tutkin mietteitäni.
Muodostan äänettömästi huulillani lauseita. Huomaan sormieni siirtävän aatteeni näytölle, mutta pyyhin sen pois.
Kirjoittaminen on vaikeaa.
Puhuminen ylivoimaista.
Pelkäänkö aurinkoa, valoa, maailmaa?
Vastaus on ei.
En kaikkoa maailmaa saati aurinkoa tai sen valoa.
Arkailen ihmisiä. Kaikkoan katseita. Kammoan kontakteja.
Olen heikko.
Vastukseni liian ylivoimainen.
Vaikka ainut viholliseni olen minä itse.
Pystynkö taistelemaan?
Haluanko kamppailla?
Vai olenko jo liian väsynyt odottamaan?
Kuiskimisia pimeässä.
Minuutit kulkevat kepeästi soljuvan hiljaisuuden viileässä virrassa.
Tuuli alkaa herätä ja nousta esiin kätköstään.
Se niiaa puita tanssimaan kanssaan.
Hämärä on pimeyden lapsi.
Siinä kumpuaa sama turva taikka sama uhka.
Mutta hämärä pelkää.
Se arkailee astua esiin kaikessa voimissaan, joten antaa valolle tietä.
Ja valo sotkeutuu hämärän helmoihin, ja vetää sitä kauemmaksi pimeydestä.
Mutta jossain vaiheessa hämärä nostaa päänsä.
Hämärä häätää valon helmastaan.
Valo hellittää otteensa ja hiljaa hälvenee antaakseen hämärälle tilaa avata siipensä.
Kuiskimisia hämärässä.
~Tummuva aurinko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti